Yks maailma ihanimpia paikkoja, toiveen maja Porin lattomeressä. Tualla tuli muksuna paljon hengailtua :v Talvisin pulkkailtua ja hiihdettyä.
Muistan sen päivän, kun olin jotain 4-vuotias ja muutettiin Porista uuteen kämppään Nakkilan Järvimaalle, joka on niin korvessa kuin olla ja voi. Bussipysäkillekin piti pyöräillä/kävellä kotoota melkeen kilometri että pääs kouluun. Mukana oli vähän huonekaluja kun tultiin tyhjään kämppään. Mä kysyin että eikö täällä asu ketään ku tää on tyhjä? Me muutetaan tähän, tästä tulee uusi koti, vastattiin mulle. Mä kävin innoissani jokaisen huoneen läpi ja ajattelin että ompa tää iso ja matala talo, ku aiemmin tottunu asumaa kerrostalois. Ei mennyt kauaa kun mä olin saanut kämpän koluttua ja sitten mä yksinkertaisesti päätin asettua taloksi. Otin ylimääräiset vaatteet pois päältäni ja menin lattialle makaamaan. Hetken päästä mut tullaan nostamaan pois lattialta ja sanotaan että miksi sä olet riisuutunut kun me lähdetään kohta pois. Olin että miks meiän pitäisi lähteä uudesta kodista. Eihän me voida ees nukkua täällä vielä, kun ei ole sängyjä, vastattiin mulle. Mentiin hakemaan lisää muuttotavaraa. Olin niin onnellinen ja malttamaton. Lapsuuden huolettomuus :3 Voispa siihen joskus palata ;/
Mä muistan kuinka ootin aikuistumisessa kaikista eniten itsenäisyyttä, että saan tehdä omat valintani ja tehä just sitä mitä haluun. Muutin ekaan omaan kämppään tosi (liian) nuorena ja opettelin siinä ottamaan pikkuhiljaa vastuuta itestäni ja kämpästä. Vastuunottaminen kämpästä ei sujunut oikeen hyvin, en pitänyt kämpästä kovin paljoa huolta. Aika pian muuton jälkeen otin itelleni kissan, Nikon. Noin kahden vuoden päästä tästä Niko kuoli mun porukoitten mökille, oireet viittas siihe et oli syöny rotanmyrkkyä jostain:'( Elin huoletonta 16-18-vuotiaan elämää. Oli kivaa pitää kotibileitä, rakastin alkoholia ja juhlimista. Tulevaisuus ei mietityttäny tai pelottanu.
Kyl mä vieläkin pystyn elämään aika huolettomasti, mutta en niin paljoa enää mitä ennen. Yks päivä muisteltiin ystävän kanssa aikaa ku oltiin teini-ikäisiä, et sillon sitä jakso ja tuntuu et aikaa riitti kaikkeen. Nyt aika tuntuu olevan kortilla ja itestä aika tuntuu kuluvan liian nopeesti, mulla menee helposti ajantaju. Jos joku tulee kysymään multa vaikka, et koska ollaan viimeks nähty, en osaa välttämättä vastata mitään. Nyt mulla oli 7 viikkoa työharjottelua kaupassa, jossa suoritin yhden näytön läpitte. Näyttötutkintomestari tuli siis käymään minu harjoittelupaikassani, ja minun täytyi pitää hänelle esitys tutkinnonosastani myyntiin valmistautuminen. Olin todella hyvin kuulemma valmistautunu ja ottanu kysymyksistä selvää. Nyt on iso taakka vierähtäny harteilta! :3
Viime viiko keskiviikkona käytiin ystävä kans leffas kattomas kesäkaverit. Oli hyvä! (Älä lue enempää jos et halua spoilausta Xd)Elikkäs se kerto kahesta nuoresta naisesta jotka ei oikeen tienny mitä elämältään haluaa, mikä heistä "tulee isona" ja uskaltaako kehenkä ylipäätään luottaa. Tuli mieleen oma teini-ikä. Mistä sen tietää jonain päivänä, ettei ole enää nuori vaan tullu vanhaks? Herääkö sitä vaa jonain päivänä, nousee ja menee kattomaan itteään peilistä ja toteaa että mä olen tullu vanhaks yhyy :DD Mullakin kesti kauan saada tietää mikä musta tulee isona, mutta nyt mä tien.
Parturin jälkeen.
Muistan sen päivän, kun olin jotain 4-vuotias ja muutettiin Porista uuteen kämppään Nakkilan Järvimaalle, joka on niin korvessa kuin olla ja voi. Bussipysäkillekin piti pyöräillä/kävellä kotoota melkeen kilometri että pääs kouluun. Mukana oli vähän huonekaluja kun tultiin tyhjään kämppään. Mä kysyin että eikö täällä asu ketään ku tää on tyhjä? Me muutetaan tähän, tästä tulee uusi koti, vastattiin mulle. Mä kävin innoissani jokaisen huoneen läpi ja ajattelin että ompa tää iso ja matala talo, ku aiemmin tottunu asumaa kerrostalois. Ei mennyt kauaa kun mä olin saanut kämpän koluttua ja sitten mä yksinkertaisesti päätin asettua taloksi. Otin ylimääräiset vaatteet pois päältäni ja menin lattialle makaamaan. Hetken päästä mut tullaan nostamaan pois lattialta ja sanotaan että miksi sä olet riisuutunut kun me lähdetään kohta pois. Olin että miks meiän pitäisi lähteä uudesta kodista. Eihän me voida ees nukkua täällä vielä, kun ei ole sängyjä, vastattiin mulle. Mentiin hakemaan lisää muuttotavaraa. Olin niin onnellinen ja malttamaton. Lapsuuden huolettomuus :3 Voispa siihen joskus palata ;/
Mä muistan kuinka ootin aikuistumisessa kaikista eniten itsenäisyyttä, että saan tehdä omat valintani ja tehä just sitä mitä haluun. Muutin ekaan omaan kämppään tosi (liian) nuorena ja opettelin siinä ottamaan pikkuhiljaa vastuuta itestäni ja kämpästä. Vastuunottaminen kämpästä ei sujunut oikeen hyvin, en pitänyt kämpästä kovin paljoa huolta. Aika pian muuton jälkeen otin itelleni kissan, Nikon. Noin kahden vuoden päästä tästä Niko kuoli mun porukoitten mökille, oireet viittas siihe et oli syöny rotanmyrkkyä jostain:'( Elin huoletonta 16-18-vuotiaan elämää. Oli kivaa pitää kotibileitä, rakastin alkoholia ja juhlimista. Tulevaisuus ei mietityttäny tai pelottanu.
Kyl mä vieläkin pystyn elämään aika huolettomasti, mutta en niin paljoa enää mitä ennen. Yks päivä muisteltiin ystävän kanssa aikaa ku oltiin teini-ikäisiä, et sillon sitä jakso ja tuntuu et aikaa riitti kaikkeen. Nyt aika tuntuu olevan kortilla ja itestä aika tuntuu kuluvan liian nopeesti, mulla menee helposti ajantaju. Jos joku tulee kysymään multa vaikka, et koska ollaan viimeks nähty, en osaa välttämättä vastata mitään. Nyt mulla oli 7 viikkoa työharjottelua kaupassa, jossa suoritin yhden näytön läpitte. Näyttötutkintomestari tuli siis käymään minu harjoittelupaikassani, ja minun täytyi pitää hänelle esitys tutkinnonosastani myyntiin valmistautuminen. Olin todella hyvin kuulemma valmistautunu ja ottanu kysymyksistä selvää. Nyt on iso taakka vierähtäny harteilta! :3
Viime viiko keskiviikkona käytiin ystävä kans leffas kattomas kesäkaverit. Oli hyvä! (Älä lue enempää jos et halua spoilausta Xd)Elikkäs se kerto kahesta nuoresta naisesta jotka ei oikeen tienny mitä elämältään haluaa, mikä heistä "tulee isona" ja uskaltaako kehenkä ylipäätään luottaa. Tuli mieleen oma teini-ikä. Mistä sen tietää jonain päivänä, ettei ole enää nuori vaan tullu vanhaks? Herääkö sitä vaa jonain päivänä, nousee ja menee kattomaan itteään peilistä ja toteaa että mä olen tullu vanhaks yhyy :DD Mullakin kesti kauan saada tietää mikä musta tulee isona, mutta nyt mä tien.
Kolmaskin kissa tuli hommattua kaks viikkoa sitten! Nyt 14 viikkoinen tyttö nimeltä Viiru :--) Pisti kyllä niin vastaan hakiessa, raapi ja sähisi, ei olis millään halunnu lähteä mukaan minkä tämä asentokin jo kertoo.
Elikkäs tosi arka tapaus oli, mutta kahden viikon kuluessa alkanu parantumaan arkuudestaan. Hänessä on kolmea eri väriä, mustaa, oranssia ja valkoista siis. Oli kauan hakusessa tämän värinen, sitten onni suosi tori.fis! Hänestäkin tulee valjas kisu sitten kun enemmän rohkaistuu.
Mä koen ettei mun tarvi yrittää miellyttää ketään ihmistä, teen omat valintani, jos joku ei niitä hyväksy, niin sillo ei ole oikea ihminen olemaan mun elämässä. Simply. Onhan se toki erittäin suloista, elää vaikkapa mieliksi omille vanhemmilleen, mennä heidän toiveidensa mukaan, mutta onko se kannattavaa jos se ei itestä tunnu oikealta? Ei ole, sukulaisuus ei velvoita mihinkään. Joskus jopa jotkut ihmiset on karsittava kokonaan pois, jotta itse voi paremmin, pitää olla niin sanotusti terveellä tavalla itsekäs :0
Tämmönen tuli luettua tos kesän lopus, suosittelen! Seurannu tv:stäki mut aika paljon eroavat toisistaan. Ja mä uskon et on meit ihmisiä älykkäämpiäkin täsä maailmakaikkeudes.
Keräillään muumimukeja!
Kämppään saatu yks lamppu lisää ikeasta, vielä tarttee kolme hankkia! Yhdet verhot tarttee lyhentää et voi pistää esille, niistä on kuva edellisessä postauksessa. Ensi viikolla alotetaan koulussa opiskelemaan englannin kieltä, jospa mun enkun taito siittä vähän paranis :v Tänään illalla leffaan kattomaan uusin kauhu, pääsen siis menettämään yöunet vähäks aikaa tai hope not ;)
Hyvää lauantaita!
<3:llä Hensu
